keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Mitä ajatuksia synnytys herättää minussa?

Eilisen kommentin innoittamana ajattelin kirjoittaa postauksen liittyen synnytykseen. Synnytys on iso osa raskautta ja satavarmasti aiheuttaa erilaisia tunteita odottaville äideille. Koska olen viime aikoina höpötellyt suurimmanosan ajasta vauvajutuista, koen että nyt on aika antaa palstatilaa synnytys aiheelle. Sehän lähestyy hullua vauhtia mua kohti ja meinaan sairaalakassinkin pakata jo ensi viikolla. Vauva sovellus ilmoitti taas heti aamusta että 50 päivää synnytykseen. Eli tämä synnytysaihe on hyvinkin ajankohtainen.







Kysymys: pelottaako sua synnytys ja mitä ajatuksia synnytys sussa herättää?

Vielä 2,5 vuotta sitten M kanssa tavattuaan, pelkäsin synnyttämistä. Pelko koostui tuttuvien kokemuksista, netistä nähdyistä jutuista, usein myös telkkarista näkee kun nainen huutaa pää punaisena synnyttäessään, se tuska näyttää juuri siltä että siihen meinaa kuolla. Kukapa haluaisi kärsiä kivusta? Automaattisesti nuorena flikkana olen ajatellut hyi kauhea, mua pelottaa pelkästään verinäytteiden otto ja olen äärimmäisen herkkä kivulle. Jos joku sanoo rokotuksen tuntuvan ampiasen pistolle niin pyh ja pah. Minulle on asennettu kerran elämässä kanyyli kyynärtaipeeseen mistä seurasi itkupurskahdus. Kivun tunteminen on epämiellyttävää. Olen aina ollut hyvin hyvin varovainen itseäni kohtaan, välttäen itsensä loukkaamista. Siksipä en ole koskaan leikannut sormeen taikka murtanut paikkoja. Kehostani ei löydy arpia.  (No okei, 15 vuotiaana kaaduttiin poikaystävän kanssa skootterilla, mikä oli hänen vika ja sain pari tikkiä polveen. En muista kokemuksesta enempää, paitsi sen että mua pelotti puudutuspiikki ylikaiken.) Kipu on saanut mua pelkäämään synnytystä. Nuorempana pohtisin että vaadin keisarileikkauksen, koska kärsin kovasta synnytyspelosta. Toinen vaihtoehto oli että adoptoisin. Tässä sivussa pelotti myös miten alapään käy, jääkö se löysäksi aukoksi. 

Nämä kaikki tunteet on muuttunut raskauden myötä. Se on aivan hullua miten ylösalaisin mielipide on muuttunut tänäpäivänä. Vauvan olemassaolo vatsassa on laittanut minut ymmärtämään miten normaalia tämä kaikki on, mukaan lukien synnytys.   

Kehitys alkiosta sikiöksi, sikiöstä vauvaksi, ne kaikki välivaiheet kun alkaa sydän pumppaamaan, istukka kehittyy, napanuora sykkii,  vauva alkaa saamaan selkeitä raajoja, oppii availemaan silmiä, nielee lapsivettä, silmäripset kehittyy, kynnet/hiukset kasvaa, hikasta kärsiminen ja vauvan liikkuminen vatsassa, tää kaikki johdattelee siihen ajatukseen että synnytys on luonnollinen jatkumo tälle ihanalle 9 kuukauden kannattelun päälle. 9 kuukauden ajan  joka ikinen päivä tapahtuu luonnollisia muutoksia sekä äidin kehossa että vauvassa. Vauva kehittyy ja naisen vartalo mukautuu sen mukana. Naisen lantio kokee suuria muutoksia, niinkuin myös pääkoppa. Rinnat valmistautuu maidontuotantoon, nivelet löystyvät, ennakoivat supistukset kypsyttelee alapäätä, siis lista olisi loputon, mitä luonto puuhailee raskauden aikana. Silloin kun ymmärtää miten hieno on naisen vartalo ja uuden elämän synty, niin hyväksyy synnytyksen. Kaikkine kipuineen. Mä olen vain ihmetellyt miten paljon naisen vartalo pystyy mukautumaan ja luomaan uudelle elämälle pohjan. Se on ihan uskomatonta, mihin naisen vartalo kykenee. Vasta nyt oman raskauden aikana olen oppinut  antaa kunnioituksen raskaana olevalle vartalolle. Se on hieno taito, hieno kokemus. Tämä kaikki on tehnyt musta ylpeämmän ihmisen ja olen äärimmäisen kiitollinen tästä mahdollisuudesta. Mahdollisuudesta antaa kehoni luoda uutta elämää sisälläni, pitäen siitä huolta joka ikinen päivä 9 kuukauden ajan. Olen myös kiitollinen keholleni joka on sopeutunut muutokseen ja elää muutoksen mukana, tehtäen tarvittavan työn. Tätä kaikkea mahtavuutta voin vain booztata pitämällä itsestäni huolta sisäisesti ja ulkoisesti. Antaa kaiken arvostuksen itselleni. Täytyy voida hyvin, ajatella positiivisesti. Olla tyytyväinen. 

Koska olen ymmärtänyt miten luonto hoitaa raskauden kulkua olen ymmärtänyt että synnytys on yhtä luonnollista ja normaalia kuin itse odotus. Synnytys on tämän kaiken huipentuma: loppu rutistus, maailman ikimuistoisin kokemus, itsensä ylittämistä, kropan laittamista äärimmäisyyksiin, mielen ja henkisen voiman testaamista, päivä jolloin koen sanoinkuvailemattomia täysin uusia ulottuvuuksia sisälläni. Niin fyysisesti kuin henkisesti. Pääsen kokemaan jotain harvinaista, mitä vain synnyttäneet naiset saa kokea. Eikö kuulosta jotenkin niin mystiseltä ja kutkuttavalta? Mua ainakin kutkuttaa synnytys. Odotan sitä innoissani. Niinpä, kaikki pelot on muuttunut uteliaisuudeksi.  Odotan sitä isoa kovaa vauhtia tulevaa pyörremyrskyä mihin hyppään taskut tyhjänä  mukaan ja annan myrskyn riepotella mua olosta a oloon b, kuin hentoa pientä tyttöä. Myrskyn loppuessa, huomaan olevani autiomaalla, keskellä ei mitään, vain pieni ihmisen alku sylissäni. Siitä päivästä lähtien alan rakentamaan uudelleen elämääni. 

Mä toivon että joku ketä lukee tämän saa edes tilkan helpotusta synnytyspelkoon. Mä toivon että joku alkaa näkemään synnytystä eri kulmalta, näkemään sitä hienona kokemuksena, itsensä ylittämisenä. Kaikki kipu mitä synnytys aiheuttaa on tarkoituksellista. Kivuilla on tärkeä tehtävä ja se kaikki lopulta palkitsee sinua pienellä nyytillä. Siihen kipuun ei kuole ja kun tsemppaat itseäsi odottamaan kipua, muistat pysyä koko ajan avoimin mielin  tulevaan koitokseen, olet syli auki kaikelle niin se koettelumus tuntuu helpommalta kuin että takana hallitsisi ahdistus, pelko. Kun antaa valtaa negatiivisille tuntemuksille niin ne helposti antaa huonon tahdin. Ikävän lähtökohdan synnytykselle. Ihankuin synnytys itsessään ei olisi vaikeaa niin siihen päälle temppuileva, ahdistunut mieli.   







Vinkkejä/tsemppausta:

- synnytys on luonnollista
- muualla maailmassa naiset joutuvat synnyttämään yksin ilman apua, eli olet etuasemassa, täysin pumpulimaailmassa koska saat synnyttää Suomessa, hyvissä käsissä
- anna positiivisuuden vallata mielesi
- usko itseesi, usko elimistöön, usko siihen että kyllä se kroppa pusertaa sen pienokaisen, olethan jo suoriutunut 9kk
- ajattele synnytyksen menevän hyvin
- luota flow:hun, luota siihen että kaikki menee niinkuin on tarkoitettu
- ajattele että se kaikki kipu vie eteenpäi synnytystä ja sähän haluat sen lapsen sieltä ulos joten sä haluat myös tuntea kipua ja siksi odotat sitä
- saat olla maailman ylpein synnytyksen jälkeen, olet tehnyt huikean työn
- kyllä sä selviät, muista mikä sieltä vatsasta haluaa ulos luoksesi, siksi joudut hetken kärsimään



Toiveita synnytykseen

Neuvolassa kysellään ja annetaan lomakkeita missä käsittellään synnytystä ja kysellään toiveista. Itseltä ei löydy mitään  erityisiä odotuksia/toiveita, ainut henkilökohtainen toive  olisi että koittaisin selvitä ilman epiduraalia, haluaisin mahdollisimman luonnollista synnytystä. Jopa oma neuvolatäti puhui sen puolesta ja voimisti mun ajatusta siitä että epiduraali häiritsee luonnollista synnytyksen kulkua ja saattaa hidastaa prosessia.  Haluan että tunnen kivut ja olotilat ja siirryn vaiheesta toiseen vaiheeseen mikä johtaa lopuksi ponnistustarpeeseen. Haluaisin että synnytys kulkisi kehon omalla tahdilla/voimalla.  

Ainakin alussa haluan helpottaa oloani kuumalla suihkulla, ilokaasulla ja mielenvoimalla. Jos kipu yltyy siihen että alkaa taju heikkenee tai alan oksentamaan kivusta niin otan satavarmasti epiduraalin. Mutta niin kauan kun pysyn tolkuissani ja tunnen hallitsevani itseäni/tilannetta niin pyrin sinnittelemään loppuun asti. Kohdunkaulanpuudutus olisi myös toiveissa, että jos sillä pärjäisi. Muuten menen avoimin mielin, toivoen että kaikki menee hyvin. Luottaen synnytysosaston henkilökuntaan + omaan voimaan, kykyyn suoriutua. Eiköhä me saada hyvää aikaiseksi. Tarpeeksi uskallusta ja osaava henkilökunta. Miikka tulee tietenkin mukaan synnytykseen mutta tiedän olevani vetäytyvää sorttia silloin kun olen heikoimillani. Silloin tunnen ettei kukaan muu pysty auttamaan minua kuin minä itse. Eli en pyydä Miikkaa hieromaan selkää tai höpöttelemään mukavia. Silloin kun muhun sattuu niin haluan että on hiljaisuus eikä kukaan häiritse mua esim hipsuttamalla, hah. Silloin pystyy ottamaan tilanteen haltuun ja nousemaan ylös mielenvoimalla. Jos toinen on vieressä häiritsemässä niin se menee entistä pahemmaksi sekoiluksi, itsensä kadottamiseksi. M saa olla tausta tukena, hengessä mukana ja tärkeän tapahtuman todistajana. 

Miksi synnytystä enään pelkäisi kun on nähnyt 9 kk ajan mihin kroppa kykenee? Tsemppiä kaikille odottaville naisille! <3 Anna positiivisuuden hiipiä mieleesi ja itseluottamuksen  voiman hoitavan loput! 




1 kommentti:

Kiitos kommentista! :)