perjantai 19. elokuuta 2016

Synnytyksen jälkeinen masennus

Kun olin raskaana, täytin  neuvolassa mieliala-kyselylomaketta. Neuvolatädin kanssa käytiin kaikki kohdat läpi mihin olin ruksannut jotain muuta kuin "jeejee".

Muutama kohta oli ja ne johtui siitä että raskaus ei vaan sopinut minulle henkisesti. Vaikka omaksuin ja hyväksyin raskauden, laskien joka ikinen päivä kuinka monta päivää on jäljellä vauvan syntymään, mulle ei tullut missään vaiheessa aikakautta jolloin olisin jotenkin päässyt unohtaa että olen raskaana. Tiesin aina kuinka monta viikkoa ja päivää raskautta on kestänyt ja minkä verran jäljellä. 

Mun puolesta puolet raskausajasta voisi skipata. Vaikka oma raskaus oli fyysisesti helpoimmasta päästä, ainut kamala vaiva oli väsymys ja pääsumu niin muuten raskaana oleminen on aivan hanurista. Kroppa oli toisen lainassa, en tuntenut itseäni Annaksi. Vatsa oli maailman söpöin ja rakastin että hän asui minussa mutta vihasin sitä että olin joku muu kuin normaali Anna. Odotin vaan että pääsen synnyttää ja olemaan oma itseni. Raskausajan vaivuin pikkuhiljaa johonkin harmaaseen koloon. Mikään ei huvittanut, mikään ei tuottanut iloa, ihan sama mitä olisi tehnyt niin mikään ei tuntunut miltään. En halunnut tehdä mitään koska tunsin sen olevan ihan turhaa, en kuitenkaan nauttisi. Raskausaika oli aikaa kun ajattelin että olen vaan kotona ja odotan sen menevän ohi, eikä mun kuulu tehdä mitään kun en ole edes Anna. En kuitenkaan pääse nauttimaan asioista oikeana minänä. Loppu raskaudesta tajusin että olen masentunut ja turha sitä kieltää. Ihminen ketä ei ole ikinä maailmassa uskonut masennushömpötyksiin, olen vain ollut sitä mieltä että masennus on asenneongelma.  Mut silloin mä peruin lausuntoni. Masennus tulee jos et pysty elämään niinkuin haluaisit. Joku asia estää sua. Työttömyys, erosuru, läheisen kuolema.. eikä lohtua näy pitkiin aikoihin, silloin iskee epätoivo ja pakostikki masentuu. No mitäpä mää tästä aiheesta enempää selitän, en ole mikään ekspertti. 

Mutta... sinä päivänä kun synnytin... mä olin kertaheitolla maailman onnellisin. Eikä kukaan tai mikään olisi voinut viedä sitä onnellisuutta multa pois. 




Mun perus oletuksena oli  että vauva arki tulee olemaan raskasta joillain osa-alueilla, esimerksiksi siinä että yöunet jää vähäiseksi ja väsyttää koko ajan. (Tässä muuten esimerkki siitä että se mitä ajattelet niin käy toteen). Mä ajattelin että raskaus on helppoa, synnytys sujuu hyvin, vauva on terve, vauva on kaunis... ja niin kaikki toteutui.  Ja kun puoliksi päätin ja odotin väsyttävää vauva arkea niin sieltä se sitten tuli. Juuri mun vauva heräilee öisin vähintään 4 kertaa mutta toisten saattaa nukkua 12h putkeen. 

Vauvan kanssa eläminen on välillä raskasta, varsinkin kun vauva itkee vatsaansa 2h putkeen, heräilee pitkin yötä, nukkuu max 15min pätkiä päivällä, tulee vaihe kun haluaa olla koko ajan sylissä ja tutkia maailmaa ylhäältä, kiukkuaa väsymystä, taistelee unta vastaan, huutaa autossa eikä mitään ole tehtävissä kun itse ajaa, aiheuttaa huolta ja pelkoa mutta, kysymys kuuluu: miten helvetissä voit masentua jos olet saanut lapsen mitä olet toivonut? Mikäli lapsi oli suunniteltu.

En kertakaikkisesti ymmärrä miten voi masentua jos on saanut sen minkä halusi. Vai halusitko sittenkään, olitko oikeasti miettinyt loppuun asti, mitä lapsi tuo tullessaan? Mulle itselleni se oli selkeä juttu. Halusin sitä eniten maailmassa. Ei ollut päivääkään kun olisin raskaana pelännyt tulevaa tai halunnut peruuttaa koko tilauksen. Ei ikinä tullut fiilistä että voisinpa peruuttaa koko raskauden enkä edelleenkään vaihtaisi yhtäkään päivää pois vauvan kanssa olosta. Mun lapsi on syy miksi tulen hymyilemään vaikka mikään muu ei enään hymyilyttäisi. Vaikka maailma muuttuisi harmaaksi kivikkoiseksi sodan jäljiltä, eikä olisi enään mitään muuta niin Julius on se ketä pitää sydämeni elossa <3 Hän on mun keskipiste, mun rakkaus. Enkä ikinä ikinä maailmassa masennu, niin kauan kuin hän elää täällä kanssani. Kun  olen pois vauvani luota, aina häntä ajatelessa minulle tulee lämmin olo, onnellinen tunnelataus. Samanainen tunne kuin jos odottaa jotain suurta tosi pitkään ja kovaa, esimerkiksi huikeeta lomamatkaa. Päivästä toiseen heräät syksyiseen kylmään sateiseen arkeen, taas on lähdettävä paska duuniin, mieli meinaa läsähtää mut ainiin kyllä mä jaksan koska kohta pääsee unelmien lomamatkalle! <---- Tälläinen fiilis mulle tulee mun vauvasta. Onnellisuuskohtaus häntä ajatellessa. Kaikki on hyvin, kunhan minulla on hänet <3

Joten te masentuneet äidit, kertokaa, miksi masentaa? Jos ei oman lapsen olemassaolo tee tarpeeks onnelliseksi, niin ei mikään muukaan? Ymmärrän niitä esim jos on yksinhuoltaja eikä tukiverkkoa ympärillä, eli elää lapsen kanssa 24/7, tai perheessä on niin tiukka taloudellinen tilanne että joutuu taistelemaan joka päivä seuraavaan päivään, tai elämää varjostaa jokin sairaus eikä siksi pääse nauttimaan täysillä arjesta. Mutta nyt tarkoitan ihan tavallista äitiä ketä elää perus normaalia elämää ilman suurempia vaikeuksia/huolia. Miten helvetissä voi masentaa vaikka olet saanut maailman hienoimman lahjan mitä voi ihminen ikinä saada?

Hormoneillakin on oma osuutensa mielialaan mutta kaikille alakuloisuudesta kärsiville äideille vinkkaisin että höllätkää vähän, keskittykää siihen mikä on tärkeintä, jättäkää huomiotta vähemmän merkitykselliset asiat, nauttikaa arjen pienistä iloista, älkää olko itsellenne liian ankaria. Tehkää vain niitä asioita mistä tulette onnelliseksi. Ei aina tarvii kodin olla tiptop, ei aina tarvii noudattaa rutiineja orjallisesti. Muistuttakaa itseänne että elämä on teidän käsissä ja pystytte vaikuttaman siihen vaikka heti! Kaikista tärkeintä täällä on rakkaus itseä kohtaan ja omaan lapseen, eli keskitytään olennaiseen ennen mitään muuta.

Rakkautta viikonloppuun <3

7 kommenttia:

  1. Pieni kieliopillinen korjaus: Se on synnytyksen jälkeinen masennus, ei synnytys jälkeinen masennus. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muutin sitä otsikkoo kerran eri muotoon ja ei olis kannattanu, mönkään meni :D Mut nyt korjasin!

      Poista
  2. Masennus ja alakulo ovat kaksi täysin eri asiaa. Masennus ei aina ole seuraus hankalasta elämäntilanteesta, tai rankoista ajoista. Masennus ei ole tunne, vaan se on sairaus. Sairauden puhkeamiseen ei vain aina itse pysty vaikuttamaan. Ehkäisyyn ja hoitoon on keinonsa kyllä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mää en välttistä allekirjoita masennuksen olevan sairaus.. tai se ei ainakaan mee ohi lääkityksellä vaan mielestäni masennuksen taustalla on aina jokin syy mikä tarvitsee selvittää.. En tie, mulle sana masennus on vähän tabu. Ehkä 10v päästä on jo muodostunut parempi mielipide! :)

      Poista
    2. Masennuksen kunnolliseen hoitoon tarvitaan mahdollisen lääkityksen kanssa myös "keskustelua." Jos otetaan vaikka syöpä esimerkkinä. Syöpä on sairaus. Mutta harvemmin pelkällä lääkityksellä se katoaa.

      Poista
  3. http://m.mtv.fi/lifestyle/hyvinvointi/artikkeli/pienen-vauvan-aiti-paatyi-peruuttamattomaan-tekoon-perheella-ei-ollut-aavistustakaan-masennuksesta/6034572 Tuli tästä postauksesta mieleen tämä koskettava uutinen, jonka lopussa vähän avataan tuota mitä masennuksesta kärsivän pään sisällä voi liikkua, vaikka eihän ketään ulkopuolinen sitä tiedä :( Masennus on vaikea sairaus sairastaa ja ymmärtää, ihmismieli on todella monimutkainen "juttu".
    Itsellä ei siis ole kokemusta masennuksesta, mutta voisin kuvitella että "höllääminen" ja "tärkeimpiin asioihin keskittyminen" eivät noin vain onnistu saatika auta :(

    VastaaPoista

Kiitos kommentista! :)